Ehkä haluatte tietää kuka täällä tämän yrityksen taustalla häärää. Itsensä esitteleminen on jotenkin tosi vaikeaa. Ei oikein tiedä mistä aloittaisi, mitä kertoisi ja helposti sitä lähtee vaan luettelemaan niitä omia titteleitään — oon äiti kahdelle, puoliso yhdelle, tytär, isosisko. Tai sitten sitä vaan kertoo omista töistään ja mitä on elämänsä aikana saavuttanutkaan. Ja onhan ne tietysti merkityksellisiä asioita. Ehkä mä lähestyn tätä esittelyä kuitenkin vähän eri näkökulmasta. Kerron teille pienen elämänkerran muodossa itsestäni. Mä kun oon pienestä asti tykännyt kirjoittaa. Muistan vieläkin sen kerran kun opettaja alakoulussa luuli, että olin kopioinut mun kirjoittaman tarinan jostain kirjasta. En ollut. Se oli mun ihan oma.

Voisin kertoa siitä millainen oon ollut lapsena ja miten mä oon päätynyt tähän missä nyt tänä päivänä oon. Mä oon lapsesta asti ollut tosi menevä ja helposti kaikesta innostuva tyyppi. Aina mukana kaikessa. Halusin olla suosittu ja joskus sitä tuli tehtyä kaikenlaista hölmöäkin sen huomion saamiseksi. Uskon, että aika moni ihminen haluaa olla jollain tapaa suosittu ja pidetty. Laumaeläimiähän me kuitenkin ollaan. Oon aina ollut kuitenkin kiltti ja herkkä sielu. Yrittänyt miellyttää ja kuulua joukkoon.

Mä rakastin hevosia ja kävinkin ratsastuskoulussa ihan pienestä pitäen. Mä sain mun ensimmäisen hoitohevosen kun olin 10v ja kuljin ihan ite bussilla tallille monta kertaa viikossa. Se oli tosi siistiä ja mä otin siitä sillon ison vastuun. Sit meidän perhe muuttikin Espanjaan kun olin 12v ja mä jouduin ihan uuteen paikkaan ja uuteen kouluun. Mun koko vanha elämä jäi Suomeen. Ystävät. Kaikki. Mä surin sitä itseasiassa aika paljon vaikka mä pidinkin yllä rohkeaa naamaa. Aika onneksi auttoi ja sain uusia ihania ystäviäkin. Niin vaan meni 4 vuotta Espanjassa asuen.

Kun mä sitten täytin 16v niin mä lähdinkin jatkamaan mun matkaani Englantiin. Mä lähdin sinne opiskelemaan. Opiskelin kosmetologiksi ja parturi-kampaajaksi. Oon aina tykännyt tehdä käsillä töitä ja luovat alat on kiinnostanut mua. Mun intohimo on ollut tehdä monipuolisesti erilaisia asioita ja toteuttaa mun omia visioita. Sain itseasiassa kuvaamataidon stipendin yläasteella. Sillon mua lähinnä nolotti se ja se oli tietysti ainoa stipendi mistä ei saanut rahaa vaan sain öljyvärit, joille mun luokkakaverit naureskeli. Myöhemmin ne öljyvärit kyllä pääsi käyttöön kun tein niillä muutaman taulun.

Mun matka jatkui Englannista takaisin Suomeen vuonna 2011. Mä pääsin heti töihin kauneushoitolaan. Pääsin tekemään tosi monipuolisesti alan töitä ja sain ensimmäistä kertaa myös ihan kunnon palkkaa tilille. Mä tein muutaman vuoden kampaajan töitä, mutta mun intohimo alkoi hiipumaan liian täyteen tungettujen päivien johdosta. Olin kauppakeskuksessa töissä ja asiakaskunta oli tosi kiireistä ja tuntui, että mun tekeminen oli lähinnä automatisoitua enemmänkin robotin meininkiä muistuttavaa. Siitä sai palkan, mutta muuten en enää oikein kokenut saavuttavani sillä mitään.

Vuosia vieri ja elämä vei eteenpäin. Sain kaksi upeaa lasta. Pojan ja tytön. Äitiyslomalla ehdin jälleen pohtia elämää ja mun valintoja. Aloin päivittelemään instagramia harrastuksena päivittäin. Instagram oli oikeestaan aika ihana pelastus siihen yksinäisyyden tunteeseen mitä koin sellasena vasta parikymppisenä äitinä kun kaikki kaverit kävi baareissa ja mulla olikin jo lapsia. Mä koitin käydä sellasissa perhekahviloissa, mutta huomasin etten oikein kuulunut porukkaan. Onneksi mulla oli silloin aivan super ihana neuvolatäti, joka sitten osasi neuvoa sellaisia nuorille äideille sopivia ryhmiä. Aloin käymään Helsingissä Tyttöjen Talolla nuorten äitien ryhmässä ja sain vertaistukea. Äitiys on niin mullistavaa. Haavoittavaa. Palkitsevaa. Pelottavaa. Se rakkaus omaa lasta kohtaan on sellaista, johon ei osaa valmistautua. Sitä tietää, että elämä tulee muuttumaan, mutta siihen tunnepuoleen mitä se tuo tullessaan ei osaa täysin varautua. Raskausaika onneksi valmistelee siihen, mutta kun sen käärön saa syliin niin koko elämä mullistuu. Mä oon älyttömän kiitollinen elämälle. En pidä mitään itsestäänselvänä.

Lapset alkoikin kasvaa ja oli aika jälleen pohtia omaa uraa ja sitä omaa juttua. Mä olin sen muutaman vuoden äitiysloman aikana innostunut kovasti sisustamisesta. Lähdin sitten 2018 opiskelemaan sisustussuunnittelua Helsinki Design Schoolilla. Se oli jotenkin super siistiä silloin. Pääsin takaisin kiinni johonkin omaan — luomisvoimaan. Mä sainkin pian valmistumisen jälkeen työpaikan Granitilta visualistin ja apulaismyymäläpäällikön roolista. Rakastin sitä. Se oli ihan mun paikka. Sain toteuttaa mun visioita ja miettiä esillepanoja ja sitä, millä tavalla luoda erilaisia tunnetiloja herättäviä kokemuksia.

Jälleen kuitenkin elämä vei eteenpäin. Tuli isompi uudistuksen aalto elämään. Avioero. Ja pian myös uusi rakkaus. Juuri kun olin ajatellut, että etsin itseni ja eläisin hetken ihan vaan itselleni. Niin vaan vietiin tytöltä jalat alta ja alkoi tapahtumaan isoja muutoksia nopealla aikataululla — muutin Turenkiin. Jälleen olin täysin uuden äärellä. Ihan kaikki muuttui kertaheitolla. Mun perhe ja ystävät jäi. Uusi työ. Uusi rakkaus. Uusperhe. Yksinäisyys. Pelko. Havahduin jossain kohtaa siihen, etten elänyt itselleni. Olin jälleen siinä miellyttäjän roolissa ja yritin vain tehdä kaikki muut ympärilläni onnellisiksi. Tuli vastoinkäymisiä ja taisteluita, jotka pakotti vaihtamaan suuntaa. Löytämään jälleen itseni. Aloitin käymään säännöllisesti joogassa. Pakotin itseni pysähtymään. Itseni äärelle. Ei mitään muuta kuin aitoa olemista. Tuntemista. Kohtaamista. Lähdin purkamaan sipulia kerros kerrokselta. Päästäen vähän kerrallaan esiin ja kohtaamaan kaiken lempeydellä. Sallien. Oma hyvinvointi alkoi lisääntymään viikko viikolta ja ymmärrys kasvoi päivä päivältä. Otin itselleni määränpään — rakastu itseesi.

Pari vuotta vierähti omien säännöllisten joogaharjoitusten äärellä. Syntyi palo luoda tätä samaa tunnetta ja oivalluksia myös muille. Auttaa muita löytämään rauha ja rakkaus itseensä. Kaikki lähtee itsestä. Lähdin opiskelemaan yinjoogaa. Koulutus oikeastaan löysi minut. Ja jo ensikerrasta tuntui kuin kohtalo olisi kulkenut käsi kädessä kanssani. Rakastin sitä. Kaikkea siinä. Mitä tunteita. Kohtaamisia. Energiaa. Rehellistä ja aitoa olemista. Tätä haluaisin tehdä jollain tapaa työkseni. Luoda omia tapahtumia, retriittejä & kokemuksia. Puhua kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tärkeydestä. Eri näkökulmista ja elämän osa-alueista käsin. Ja tällä polulla nyt olen. Polku ei missään nimessä ole ollut tasainen ja eksyttykin on usein. Mutta polku on omani. Ja uskallan luottaa elämään.

Ja kun lopetin tämän elämänkerran kirjoittamisen, sain puhelimeen ilmoituksen uudesta instagram-seuraajasta, joka oli 333. Numero 333 liittyy toiveidesi avaamiseen ja viestintään. Niin. Kaikki elämässä on energiaa. Joskus niitä ei vain huomaa.

Aisti. Ole läsnä. Olet tärkein. <3